On aamu. Tämäkin yö loppui liian lyhyeen. Väsyttää. Lulu on herättänyt tasaisin väliajoin vaatimaan tutia suuhunsa. Aamuyöstä ei pelkkä tuti enää riittänyt, vaan konserttia jatkettiin,niin kauan, että isi nosti isompaan sänkyyn. Sitten oltiinkin tyytyväisiä,kun saatiin sänky vallattua. Lulu heittää kätensä niin levälleen, kun pystyy. Kissa huomaa: " Ai ne heräs jo kiva, saa seuraa. " Ja ei, kun joukon jatkeeksi äidin mahan päälle kynsimään. Vihdoin saan rauhoitettua kissankin, että jatketaan unia.
Allergia ei jätä rauhaan sekään. Millon herään nenän kutinaan, milloin niiskuttaa,millon kurkkua kutittaa, millon silmiä kutisuttaa. Minun puolesta kaikki koivut voisi repiä ja istuttaa vaikkapa Jukkapalmuja tilalle. En jaksa enää. Yhtään päivää, niin ainakin minusta tuntuu joka aamu. Vaikka tiedän, että jaksan. Kohta helpottaa. Mutta kamalaa aikaa tämä on. Olisimmepa Roope Ankkoja ja voisimme lentää joka toukokuu katselemaan palmuja kuukaudeksi koivujen aiheuttaman tuskan sijaan.
Mutta palataanpas lauantai-aamun. Lulu nipistää nenästä ja repii hiuksista. Tätä herraa ei ainakaan nukuta. Isi on lupautunut nousemaan Lulun kanssa. Vielä, kun saisi isin ylös sängystä, ennen kuin itse on taas, niin valveilla, että ihan sama nousta itsekin. Onnistuinpas.
Pakkohan se on itsekin nousta jossain vaiheessa ylös, vaikka mieluiten nukkuisin koko päivän. Tai ainakin vain lepäilisin. Ei, kun nappia naamaan, suihketta nenään,tippoja silmiin. Tietäen, että eipä ne juurikaan minun allergiaan auta. Pitäisi hakea tehokkaammat tabletit, mutta ei jaksaisi enää alkaa soittorumbaa lääkärille, koska ei sinne koskaan saa kuitenkaan puhelua läpi. Jos jotenkin saisi sinnitrelty pari viikkoa, niin eiköhän alkaisi vähän jo helpottamaan. Taas vuodeksi. Ensi vuotta pelkään jo kauhulla, jos Jasperillekin iskee koivuallergia. Sitten en kyllä tiedä miten jaksetaan. Ainakaan, jos se iskee yhtä pahana, kun minulla on, kun on aikuisellakin tässä pitelemistä, saati sitten pienellä lapsella.
Päivä meni niistäessä,silmiä hieroessa, sellasessa kokopäiväisessä horroksessa kulkemistahan nämä päivät nyt on. Vielä pitää sellaista oikein mukavaa pientä kuumetta, että varmasti on tuskan hikinen olotila. Välillä syödään, tunnin päästä juodaan maitoa, sitten syödäänkin jo taas. Leikitään. Äitikin yrittää, sen mitä jaksaa. Koti on kaaoksessa, äiti ei nyt välitä. Jos ei jaksa, niin ei jaksa. Jasperi saa jossain vaiheessa päivävaatteet päällensä, kohta ne jo puklataankin, puklataan mattokin. Ja sitten ollaan ilman vaippaa matolla. Ja pissitään matto. Ja sitten, kun äiti on hakemassa vaippaa päätetään kakata..... Huoh!
Levitellään matolle tahranpoistoainetta, niin kuin eilenkin ja taas huomennakin. Sitten pestään ja hinkataan ja vielä kerran huuhdellaan, ettei vaan jäisi yhtään ainetta suuhun pantavaksi, koska mattokinhan syödään välillä. Syömisestä puheen olleen kännykkä ja sanomalehdet ovat parhaita syötäviä. Niiden eteen jaksaa tehdä vähän työtäkin. Kieritään ja kääntyillään. Millon ollaan repimässä lampunjohtoja, niin että lamppu meinaa kaatua päälle. Milloin ollaan saatu jalka sohvan väliin ja televisiotason alle jumiin. Äiiiiiittiiiiiiii! Tuuuu auttamaan! Mennään mahalleen, ei jakseta ollakaan mahallaan, eikä jakseta itse kääntyä. Äiiittiiiiiiiiii! Äiti istuu, pompahtaa,istuu,pompahtaaa,istuu,pompahtaa!
"Äiti, sä et ole leikkinyt mun kanssa ainakaan viiteen minsaan, tuu leikkii, mulla on tylsää!" Siihen loppuukin kitinä, kun kuljeksitaan äidin kanssa ympäriinsä, leikitään pallolla, ollaan piilosta, kiivetään äidin hartioille matkustamaan.. tai muuta mukavaa.
Unen aikakin tulisi jossain vaiheessa. Nukuttaa, mutta en minä malttaisi nukkua, kerta äitikään ei nuku. Pyöritään sängyssä ympäriinsä. Syödään tyynyjä. Jos Panu sattuu olemaan myöskin unilla, niin sinne on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Ja kaksin käsin turkista kiinni. Ja Panu tykkää. Not. Välillä menee tuntikin, että sitten oikeasti alkaa väsyttämään, niin paljon, että voisi alkaa harkitsemaan unille rupeamista. Silloin äidinkin pitää esittää nukkuvaa.... :D
Kun syö niin raukasee, mutta auta armias, miten paljon hiukasee, kun nukkui ruhtinaalliset puoli tuntia. Kiireellä purkki marjasosetta esiin. Mutta eih, ei mua tainnut sittenkään kuulkaas nälättää. Annas äiti se purkki tänne mulle itelle, mä haluun sitä pyöritellä. Äh, miksen mä sitä saa? Ai lelu, no anna se edes nyt. Voin mä nyt pari lusikallista sitten ottaa. Tai en otakaan. Tai otanpas sitten..
Äiiitiii! Tuuu auttamaan! Taas mä oon jossain välissä! Ohos, puklu tuli. Nyt mä tahtoisin maitoa. Enpäs kyllä tahokaan. Äiti anna mulle se pullo! Näin minä iso mies juon ite. Äh, enpäs juokaan. Hei, hei pullo! Jaksoinpas heittää sen noin kauas. Äiiitiiiii! Tuu antaa pullo takas mulle! Se meni liiaan kauuuas.
Mä tahtoisin niin kovasti liikkeelle. Tosi kovasti. Jos tahtoo tosi, tosi kovasti, niin sen myös saa. Mutta minä en pääse liikkelle, vaikka tahon tosi, tosi kovasti. Ja se harmittaa! Se harmittaa, tosi, tosi kovasti. Osaan minä hienosti mennä jo konttauasentoon. Läts. Yhyy! Äiti mä en jaksanutkaan enää harjoitella konttaamista.
